sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Kumpa voisi kellot seisauttaa

Tai omistaisin vaikka aikakoneen.
Kello, ja kalenterissa päivät, juoksevat luvattoman lujaa.
Kuukausi viimeisestä postauksesta ja aika paljon on ehtinyt touhuamaan.
Pariisiin saapui joulutunnelma. Kadut ovat kauniita, niillä on mitä erilaisimpia joulukoristeita ja valoja. Talven ajan kaupungissa on suuri maailmanpyörä, johon loman jälkeen toivottavasti ehtii vielä ihailemaan miljoonien valojen kaupunkia. Näyteikkunat pursuavat mitä hauskempia ja tunnelmallisempia jouluviritelmiä, ja nyt paria viikkoa ennen joulua, kadut ovat täynnä (lelu)kassien kanssa vaeltavaa kansaa, kukin seuraavaan putiikkiin. Välillä ihmisten välissä seikkaillessa tulee päiviteltyä tungosta ja myös ihmisten uskomattoman leveää ja hidasta kävelytyyliä.

Pariisi sai myös muutamaan otteeseen lumipeitteen, ja viime keskiviikkona  se pysäytti lähes kaiken, junat eivät kulkeneet, taksit eivät pystyneet liikkumaan loskassa ja metroja sai odotella kymmeniä minuutteja. Kengät kastuivat, sateenvarjoja vilisi katukuvassa ja lapset rakensivat lumiukkoja. 

Lumi (ja vähän räntä) -kuvia eri päiviltä









Ihan välihuomautuksena vaan että on tää glögi hyvää!

Juhlittukin on, vanhoissa tutuissa paikoissa, uusia emme nyt kuukauden sisällä ole tainneet mitään valtaisan mahtavaa löytää, tai ehkä olemmekin, kenties. Olemme myös syöneet hyvin, viimeksi tänään kävimme ihan lähikadulla syömässa huippuhyvät hampparit, ja joskus taannoin löysimme toiselta lähikadulta hyvän ja halvan kiinalaisravintolan.


Mainoksessa ja minussa oli kuulemma samaa olemusta.

Lähikoulussa on jokin aivan todella outo perinne, uskomatonta se oli, mutta pakkohan omia aisteja on uskoa. Lapset heittelevät kadulle ja sotkevat toisiaan sekä ihan ilmeisen vapaaehtoisesti itseään kanamunalla, jauhoilla ja partavaahdolla. Itse kyllä olisin käyttänyt ainekset johonkin vallan muuhun, olisin ehkä vaikka voinut leipoa.


Tälläviikolla ehdin myös sairastaa äärettömän äkäisen kurkkutaudin, johon samantien sain lääkeet, ja lääkäriä oli uskominen, jo kahden päivän päästä olin terve. Kunnia siitä äkäisille lääkkeille joita suomesta tuskin ikuna saisi tällaiseen ns. perus kausi flunssa-aaltoon kuuluvaan infektioon... Btw, sehän oli siis itsenäisyyspäivä jolloin sairastin. Ja Itsenäisyyspäivä on kyllä aika hankala sana, varsinkin jos sitä nyt ei varsinaisesti osaa tai tunne, se saattaa vääntyä vahingossa "yksinäisyyspäiväksi". Mutta onhan niissä kyllä jotain pientä samaa kaikua?!

Elokuvia on taas nautittu useampia, HarryPotter ja Red leffateatterissa, kotosalla taas Bambi, Robin Hood ja Made of Honour. Jospa noita lastenleffoja selittäisin ihan vain yleissivistyksen ylläpitämisellä ja historian havinalla.
Viimekerralla kun kävimme elokuvissa Bercyssa, olin jo tulossa kipeäksi ja liikkeet olivat leffan jälkeen varsin raukeat. Metrolla piti mennä kotiin. Tytöt vilkkaina tyttöinä hyppäsivät jo pysäkillä seisovaan metroon ja minä hitaampana perässä, ja juurin sen verran hitaammin, että metron ovet alkoivat sulkeutua kun niiden välissä siinä "seisoskelin". Kädet väliin ja koska sisään ei enää päässyt niin ei auttanut kuin perääntyä, mutta metro se nappasi lapasen ovien väliin puolen sormen mitalla. Onneksi kaverit roikkuivat lapasen reunassa kiinni, ja ovien seuraavalla pysäkillä avattua saivat pidettyä sen tallessa.
Kotosalla pitänee kyllä käydä katsomassa se Rare Exports, sitä kun täällä ei vielä pääse näkemään. Eikä mitään lapasepisodeja sitten. Mutta luulen kyllä että nuo lapaset eivät koskaan katoa, vaikka ne on vartavasten tehty siten, että niitä itseasiassa on varakappaleet olemassa, mutta yksikään neljästä ei ole vielä kadonnut vaikka tilaisuuksia on kyllä ollut! Vähän sama juttu kun se että aina sataa jos unohtaa sateenvarjon. Varassa vara parempi!

  Bercyssä leffateatteriin vievältä kadulta jouluvalaistusta

Tämän verran saa irkkareita kahdella eurolla kun leffaan menee, 
ja tuolla teatterilla taisivat olla ainoat täällä  näkemäni irkkarit.

Neljän päivän päästä lähdenkin jo joululomalle.
Odotan jo sitä kovasti, ehkä hieman haikeissakin tunnelmissa kun viikon lopulla kuulin suru-uutisia kotoa. Nämä viimeiset päivät todennäköisesti hujahtavat aivan hurjan nopeasti. Pian nähdään! A tout a l'heure!

Palellaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti